Finanssikriisin seurauksena finanssialan sääntelyn määrä on kasvanut huimasti. Samalla se on monimutkaistunut. Ilmiö näkyy erityisesti EU:sta tulevassa sääntelyssä. Sama ilmiö on toki tuttu myös kansallisessa lainsäädäntötyössä. Perustuslaistamme johtuen monissa kokonaisuudistuksissa eri osapuolten oikeuksien ja velvollisuuksien tarkempi sääntely lisää pykälien määrän helposti kaksin, jopa kolminkertaiseksi aiempaan verrattuna.
Sääntelyn tavoitteet, kuten vakauden edistäminen, uusien kriisien torjuminen ja kuluttajansuojan kehittäminen, ovat tietenkin mitä kannatettavimpia asioita. Sääntelyinnossa on kuitenkin menty aivan liian pitkälle. Finanssialan yritysten ylimmän johdon ja hallitusten ajasta yhä suurempi osa menee siihen, että varmistetaan sääntelyn noudattamista.
Sääntelyn yksityiskohtaisuus ja monimutkaisuus on johtanut siihen, että kenenkään ei yksin ole enää mahdollista hallita esimerkiksi pankin tai vakuutusyhtiön toimintaan vaikuttavaa normistoa. Tarvitaan iso joukko asiantuntijoita panemaan sääntelyä täytäntöön ja laatiman erilaisia sisäisiä ohjeita ja raportteja. Riski siitä, että jonkin yksityiskohtaisen säännöksen noudattamisessa epäonnistutaan, kasvaa koko ajan. Voikin kysyä, ollaanko väärällä tiellä, jos esimerkiksi pankin suurimmat riskit eivät enää olekaan taseeseen liittyvät luotto- tai markkinariskit vaan sääntely.
Pääministeri Sipilän hallituksen prioriteettilistalla norminpurku on korkealla. Hallitusohjelmaan on kirjattu, että EU-direktiivejä toimeenpantaessa ei sääntelyä enää lisätä kansallisella, direktiivien päälle tulevalla sääntelyllä. Ikävä kyllä, tämä ei näytä vielä toimivan käytännössä. Monissa viimeaikaisissa finanssialan hankkeissa olemme törmänneet hallitusohjelman vastaisiin lisäsääntelyehdotuksiin. Yksi sellainen koskee maksutilidirektiivin täytäntöönpanoa.
EU:kin on herännyt finanssialan sääntelytulvaan ainakin juhlapuheissa. Käytännössä tulvan tukkimista ei ole vielä havaittavissa. Syynä on se, että monissa periaatetason säädöksissä on annettu valtuuksia laatia myös niin sanottua alemman tason sääntelyä erilaisine teknisine standardeineen. Sen päälle tulee vielä eurooppalaisten valvontaviranomaisten ohjeita ja muita kannanottoja. Kun aiemmin yhdestä asiakokonaisuudesta oli sääntelyä kymmeniä sivuja, on sivumäärä nykyisin monia tuhansia sivuja. Yhteenlaskettuna päästään huimiin määriin monimutkaista, yksityiskohtaista ja teknistä säätelyä, jota yksittäisen yrityksen on noudatettava.
Ei siis ole ihme, että sääntelystä on tullut yksi suurimmista alalle tulon kynnyksistä ja muutoinkin jarru alan yritysten toiminnan kehittämiselle.
Pohdinnan arvoista on, mitä voitaisiin tehdä, jotta esimerkiksi uudet innovaatiot ja yritykset voisivat päästä markkinoille nykyistä helpommin.
Iso-Britanniassa lääkkeeksi on keksitty niin sanottu sääntelyn hiekkalaatikko (regulatory sandbox). Se on eräänlainen valvontaviranomaisen ylläpitämä testilaboratorio, jonka suojassa uusia liiketoimintaideoita voi testata viranomaisen luvalla ja avustuksella vähemmän säännellysti. Mielenkiintoinen idea, jota voitaisiin meilläkin harkita, vaikka valvoja ei perutuslakimme vuoksi voikaan myöntää lupaa poiketa pakottavasta sääntelystä. Valvontaviranomaisen rooliin ei myöskään oikein istu yksittäisten yritysten liiketoiminnan konsultointi.
Meillä hiekkalaatikot olisi rakennettava lainsäädännöllä. Yksi innovatiivinen esimerkki suomalaisesta versiosta on eduskunnan käsittelyssä parhaillaan oleva hallituksen esitys joukkorahoitusta koskevaksi laiksi. Siinä joukkorahoitusta halutaan edistää luomalla uudelle toiminnalle pelisäännöt, jotka eivät esimerkiksi sijoittajansuojan osalta ole yhtä tiukkoja kuin vastaavassa toiminnassa muutoin.
Toivottavasti tämä uudenlainen ja innovatiivinen lähestymistapa heijastuu vastaisuudessa kaikkeen finanssialan sääntelyyn. Olisi aika keventää sääntelyä myös perinteisten toimijoiden osalta.