Vakavaraisuus on näkymätön tekijä vakuutuksen hinnassa

Kun vakuutusmaksu nousee, syitä löytyy yleensä nopeasti. Korvauskulut ovat kasvaneet, autojen korjaaminen maksaa enemmän, myrskyt aiheuttavat vahinkoja ja niin edelleen. Harvemmin keskustelu kuitenkaan kääntyy vakuutusyhtiöiden vakavaraisuuteen. Se on ymmärrettävää, sillä sana kuulostaa lähinnä siltä, että se kuuluu aktuaarien kahvipöytäkeskusteluun. Todellisuudessa vakavaraisuus on kuitenkin yksi tärkeimmistä syistä siihen, miksi vakuutus toimii silloin, kun sitä todella tarvitaan.

Vakavaraisuus tarkoittaa yksinkertaisesti vakuutusyhtiön kykyä selviytyä myös huonoista ajoista. Se on taloudellinen puskuri, jonka avulla korvaukset voidaan maksaa silloinkin, kun markkinat heiluvat, vahinkoja sattuu tavallista enemmän tai kriisi yllättää. Ajatus on sama kuin kotitalouden säästötilissä: rahaa ei kerätä siksi, että sitä olisi mukava katsella, vaan siksi, että pesukone hajoaa juuri silloin, kun siihen on vähiten varaa.

Vakuutusyhtiön puskurilla ja turvallisuudella on hintansa. Mitä enemmän pääomaa vakuutusyhtiön on pidettävä varalla asiakkaidensa turvaksi, sitä suuremmat ovat myös pääoman kustannukset. Osa niistä näkyy väistämättä vakuutusmaksuissa. Tämä voi tuntua epäreilulta, mutta vaihtoehto olisi vielä kalliimpi. Kukaan ei halua huomata vahingon sattuessa, että vakuutusyhtiön oma puskuri oli liian ohut.

”Vakavaraisuudessa kyse on tasapainosta turvallisuuden ja tehokkuuden välillä.”

Vakavaraisuus ei tarkoita rahojen makaamista pankkiholvissa. Vakuutusyhtiöt sijoittavat varojaan osakkeisiin, korkomarkkinoille, kiinteistöihin ja infrastruktuuriin. Hyvät sijoitustuotot hyödyttävät asiakkaita, sillä ne auttavat rahoittamaan tulevia korvauksia ja hillitsevät vakuutusmaksujen nousupaineita.

Vakavaraisuudessa kyse onkin tasapainosta turvallisuuden ja tehokkuuden välillä: kuinka suuri puskuri on riittävä ja samalla kuinka paljon asiakkaiden varoja voidaan sijoittaa tuottavasti tulevien korvausten rahoittamiseksi. Finanssikriisin jälkeen vaakakuppia painettiin perustellusti turvallisuuden suuntaan ja sääntelyä kiristettiin vakuutusyhtiöiden kriisinkestävyyden vahvistamiseksi. Vuosien varrella sääntelyä on kuitenkin kertynyt kerros kerrokselta. Jokainen uusi raportti, prosessi ja valvontavaatimus voi olla järkevä yksin tarkasteltuna, mutta yhdessä ne muodostavat raskaan kokonaisuuden.

Asiakkaan näkökulmasta olennainen kysymys on lopulta hyvin yksinkertainen: lisääkö uusi sääntely aidosti turvallisuutta vai lähinnä kustannuksia? Ja jos sääntely rajoittaa tarpeettomasti pitkäjänteistä sijoittamista tai kasvattaa hallinnollista taakkaa ilman vastaavaa hyötyä, lasku päätyy lopulta vakuutuksenottajalle.

Ehkä suurin kohteliaisuus vakavaraisuudelle onkin se, ettei siitä juuri puhuta. Kun korvaukset maksetaan, vakuutuksia on saatavilla ja markkinat toimivat normaalisti, vakavaraisuus pysyy taustalla näkymättömänä. Sen tehtävä ei ole kerätä huomiota, vaan varmistaa, että vakuutus toimii myös silloin, kun sitä todella tarvitaan. Siksi keskustelussa vakuutusten hinnasta kannattaisi puhua muutakin kuin vahingoista ja kustannuksista.