Arvokas vanhuus ei saa riippua postinumerosta

Vanhushoiva, sen saatavuus tai laatu, ei saisi riippua postinumerosta. Silti tilanne valitettavasti on näin. Yhdellä hyvinvointialueella ikääntynyt voi päästä ympärivuorokautisen hoivan piiriin alle kuukaudessa, toisaalla kipeästi kaivattua apua voi joutua odottamaan yli kolme kuukautta. Päivä päivältä entistä pienempi osa heikkokuntoisista ikäihmistä pääsee ympärivuorokautiseen hoivaan.

Hoivajärjestelmämme natisee liitoksistaan. Erityisesti yli 85-vuotiaiden määrän kasvu ja julkisen talouden paineet ovat yhtälö, joka päättäjien on ratkottava. Muuten tulevaisuudessa on vain kurjuutta jaettavaksi.

Jos tavoitteemme on turvata hoiva yhdenvertaisesti, ensimmäinen askel on määrittää julkisen vastuun rajat. Siksi soteen tarvitaan julkinen palvelulupaus. Sen ytimessä on yksinkertainen ajatus: päätetään kansallisella tasolla, mihin verovaroin tuotettuihin palveluihin jokaisella on oikeus – ja mikä jää yksilön omalle vastuulle.

”Jos tavoitteemme on turvata hoiva yhdenvertaisesti, ensimmäinen askel on määrittää julkisen vastuun rajat.”

Kun tämä on määritelty, vaihtoehtoja alkaa syntyä. Julkista tukea voidaan kohdentaa palveluseteleillä ja veroratkaisuilla nykyistä vaikuttavammin, ja ihmisille syntyy aito mahdollisuus täydentää hoivaa omien tarpeidensa mukaan.

Millaisia palveluja ihminen voisi tai haluaisi hankkia, jos tavoitteena on asua pidempään omassa kodissa. Se voi tarkoittaa fysioterapiaa, ulkoilua, viikoittaista saunakäyntiä ja kiireetöntä kohtaamista.

Kansainväliset esimerkit osoittavat, että tämä on mahdollista. Useissa Euroopan maissa hoivan sisältö ja kriteerit on määritelty selkeästi. Se ei poista valinnanvaraa – päinvastoin, se mahdollistaa sen.

Vaikka kaikki tiedostavat ongelman vakavuuden, päättäjät eivät ole tilanteen korjaamiseksi tehneet tarpeeksi. Ratkaisu ei ole hoivavastuun sälyttäminen kokonaan läheisille – jo nyt useat iäkkäät puolisot hoitavat puolisoaan tai lapset äitiään ja isiään.

Vanhushoivan asiakasmaksuissa omaisuutta ei pidä huomioida nykyistä laajemmin. Se heikentäisi veronmaksumoraalia: olisi kestämätöntä, jos ensin kerättäisiin veroja hyvinvointiyhteiskunnan rahoittamiseen ja sen jälkeen valtio käyttäisi pakolla vanhuksen omaisuutta hoivamaksujen kattamiseen.

Jokainen meistä ansaitsee arvokkaan vanhuuden. Hyvinvointiyhteiskunnan on turvattava kaikille yhteisin verovaroin riittävät hoivapalvelut. Niillä, joilla on siihen varaa, voi olla suurempi rooli hoivan täydentämisessä – mutta vapaaehtoisesti, ei pakolla.