Vain muutaman latauksen päässä anarkiasta

Jotkut voivat muistaa 2010-luvun alkupuolelta tapauksen, jossa teini rikkoi Helsingin Kampissa ikkunan. Tapahtuneessa erikoista oli se, että motiivina ei ollut varkaus vaan puhelimen lataaminen. Teinin puhelimessa akku oli lopussa, ja ikkunan takana näkyi sähköpistoke. Tapaus oli aikoinaan poikkeuksellinen, ja mediassa tapahtunutta pidettiin todisteena nuorten typeryydestä tai saamattomuudesta: Nykyajan nuoret eivät tule toimeen ilman puhelinta.

Vastaavia tuoreempia uutisia löytyy maailmalta – ne ovat yleistyneet. Euroopassa on raportoitu tapauksista, joissa henkilöt ovat syyllistyneet vahingontekoon puhelimen lataamiseen liittyvän turhautumisen vuoksi. Esimerkiksi Britanniassa mies rikkoi ajoneuvon ikkunan saadakseen puhelimeensa virtaa. Ruotsista löytyy vastaava tapaus, jossa mies rikkoi ikkunan, koska halusi ladata puhelintaan.

Teknologinen kehitys on saanut ihmiset riippuvaisiksi puhelimesta, tietoliikenteestä ja sähköstä.

Älypuhelinta käytetään jatkuvasti enemmän myös ostamiseen, maksamiseen ja maksujen vastaanottamiseen. Fyysisissä asiointitapahtumissa maksaminen tapahtuu yhä useammin joko lähimaksuna tai erillisellä sovelluksella. Maksukortteja myönnettäessä fyysistä korttia ei välttämättä toimiteta, koska asiakas ei sellaista halua tai kortinmyöntäjä ei fyysistä korttia valmista. Lähimaksu toimii kaikkialla. Puhelimia on enemmän kuin kortteja, ja uusissa maksutavoissa hyödynnetään älypuhelimia.

 Tilastokeskuksen mukaan lähes kaikki aikuiset suomalaiset käyttävät älypuhelinta. Yhdeksän kymmenestä 16–89-vuotiaasta käyttää internetiä päivittäin pääosin puhelimella. Yli 80 prosenttia suomalaisista käyttää internetiä useita kertoja päivässä, 16–34-vuotiaista käytännössä kaikki. Älypuhelin on yleiskäyttöinen henkilökohtainen perusinfra. Puhelinta käytetään eniten pikaviestintään, pankkiasioihin, karttatietoihin, reitteihin ja uutisiin.

Sitä mukaa kun palvelut ovat muuttuneet puhelimella käytettäväksi, on puhelimen merkitys kuluttajalle kasvanut suuresti ja johtanut myös tekstin alussa kuvattuihin ylilyönteihin. Toisaalta yhteiskunta tarjoaa tukea kasvaneeseen mobiililaitteen käyttötarpeeseen: Sähköpistokkeita ja latauspaikkoja on lisätty kulkuneuvoihin kuten lentokoneisiin, linja-autoihin ja juniin. Monesta julkisesta tilasta löytyy latauspaikka. Pääsy internetiin on vastaavasti laajentunut entisestään.

Samoin yksittäinen kuluttaja voi varautua sähkön puutteeseen monin tavoin esimerkiksi varavirtalähteillä tai kiinteillä kotivaravoimaratkaisuilla. Kuluttajat voivat myös varautua tietoliikenneyhteyksien ylläpitoon esimerkiksi Starlinkin avulla. Internetistä on myös mahdollista käyttää offline-versiota katkoksen aikana.

Tätä taustaa vasten on perusteltua vaatia, että eri toimijat mahdollistavat puhelimella käytettävät palvelut kuluttajille myös poikkeustilanteissa. Tämä koskee myös maksamista – arkinen puhelimella maksaminen on pyrittävä turvaamaan asiakkaille mahdollisimman pitkälle.

”Mikä on ensimmäinen tyydytettävä perustarve?”

Minkälainen asema puhelimella, tietoliikenteellä ja sähköllä on modernin maailman kriisissä ja hädässä? Mikä on ensimmäinen tyydytettävä perustarve? 

72 tunnin varautumisohje on hyvä perusta. Entä kuinka kauan pärjäämme ilman puhelinta, internetiä ja uutisia? Hädän hetkellä tarve viestinnälle ja yhteydenpidolle on entistäkin tärkeämpää.

Varautumisen yhteydessä usein todetaan, että yhteiskunta on vain kolmen aterian päässä anarkiasta. Mutta kuinka monta tuntia pärjäämme ilman uutisia tai tietoa meille tärkeistä ihmisistä ja heidän voinnistaan? Kuinka monen älypuhelinlatauksen tai minkälaisen käytettävissäoloajan päässä on yhteiskunnan murentuminen?