On uskallettava päättää, millaista hoivaa vanhana Suomessa saa

Suomessa väki vähenee ja harmaantuu. Se tarkoittaa vähemmän työikäisiä, jotka rahoittavat hyvinvointiyhteiskuntaa ja toisaalta enemmän elämänsä ehtoopuolella olevia, jotka ovat työuransa tehneet ja arvokkaan hoivansa ansainneet. Samaan aikaan julkisen sektorin kustannukset ovat kasvussa ja jotkut hyvinvointialueet suoranaisen kriisin partaalla. Tämä on hankala yhtälö koko kansantalouden näkökulmasta. Liian vähän on keskusteltu siitä, kuka kasvavan vanhusväestömme hoitaa ja miten hoiva rahoitetaan.

Nykytila ei voi jatkua: hoivan rahoituksessa ja saatavuudessa on merkittäviä ongelmia. Tällä hetkellä vanhushoivan taso vaihtelee suuresti alueittain, sillä niistä päätetään hyvinvointialueilla, eikä valtakunnallista ohjausta ole ollut. Tämä aiheuttaa alueellista epätasa-arvoa ja epätietoisuutta kansalaisten keskuudessa. Kansainvälisissä vertailuissa Suomi onkin erottunut epäedukseen alueiden välisestä eriarvoisuudesta palveluiden saatavuudessa.

Kesällä alkoi keskustelu vanhushoivan – ja laajemmin hoiva- ja terveyspalveluiden – tulevaisuudesta, ja keskustelu jatkuu edelleen. Keskustelu ei yksin ongelmaa vielä ratkaise, mutta se on välttämätöntä, jotta haasteen juurisyihin voidaan pureutua ja löytää ratkaisuja.

======
Tärkeä avain on julkinen palvelulupaus.
======

Mikä sitten ratkaisuksi tilanteeseen? Yhtä patenttiratkaisua ei ole, mutta tärkeä avain on julkinen palvelulupaus. Palvelulupauksella tarkoitetaan sitä, että valtiovalta määrittelee, millaisiin verovaroin kustannettaviin julkisiin terveys- ja hyvinvointipalveluihin kansalaisilla on oikeus ja mikä puolestaan jää kansalaisen omalle vastuulle.

Näin toimitaan jo nyt monissa muissa maissa, kuten Saksassa, Ruotsissa ja Norjassa. Siellä on määritelty kansallisella tasolla, millä kriteerein hoivan tarve määräytyy ja millaista hoivaa julkinen sektori tarjoaa. Selkeä ja julkinen määrittely olisi kaikkien etu. Nyt kansalaiset eivät tiedä, millaisiin palveluihin ovat oikeutettuja ja mihin eivät. Tällä hetkellä vaatimalla voi myös saada parempaa hoitoa. Myös valtiovallalle ja päättäjille palvelulupaus toisi selkeyttä, kun vanhushoivan kustannukset tulisivat näkyväksi ja paremmin ennakoitavaksi.

Väitteet siitä, ettei Suomessa voisi tehdä tällaista määrittelyä, ovat tuulesta temmattuja. Helsingin yliopiston terveydenhuollon tuotantotalouden apulaisprofessori Paulus Torkki on todennut, että Suomessa tehdään jo nyt piilopriorisointia siinä, mitä toimenpiteitä julkinen sektori tarjoaa ja mitä ei. Piilopriorisoinnin sijaan nyt tarvittaisiin julkisesti määritelty palvelulupaus ja näkymä tulevaan: millaista hoivaa kansalaisilla on lupa odottaa tulevaisuudessa.

======
Yksityinen hoiva täydentää julkista.
======

Kun julkisen hoivan taso on määritelty ja kansalaisten tiedossa, jokainen voi pohtia, riittääkö tämä taso vai haluaako julkista hoivaa täydentää. Jos henkilö itse tai hänen läheisensä toteavat julkisen hoivan riittämättömäksi, voisi julkisen hoivan lisäksi hankkia lisäpalveluja esimerkiksi yksityiseltä tai kolmannelta sektorilta.

Mitä täydentävät palvelut voisivat olla? Yhtä selkeää vastausta ei ole, sillä jokainen meistä on erilainen – kuten tarpeemme ja toiveemmekin. Yksi voi kaivata lisää hyvinvointipalveluja, kuten jumppaa tai fysioterapiaa, toinen taas enemmän ulkoilua tai viikoittaista saunakäyntiä pesun yhteydessä.

Vaikka tällaisia palveluntarjoajia on tälläkin hetkellä jo jossain määrin, toimiva ja koko maan kattava markkina puuttuu. Markkinaa ei voi myöskään syntyä, jos sen reunaehtoja ei ole määritetty. Kun yhteiskunnan lupaama pohja ja rajat puuttuvat, ei ole tietoa, millaiseen markkinaan taloudellista toimeliaisuutta voisi luoda.

Hoivan täydentämisen on oltava vapaaehtoista – omaisuuden pakkolunastuksiin ei pidä lähteä. Ne heikentäisivät luottamusta hyvinvointiyhteiskuntaan ja sukupolvisopimukseen sekä voivat kannustaa järjestelemään omaisuutta lasten nimiin ennen hoivan tarvetta. Sen sijaan kansalaiset voisivat varautua vanhuuteensa työelämänsä aikana esimerkiksi sijoittamalla tai myöhemmin käänteisellä asuntolainalla. Markkinoille voi avautua tilaa myös esimerkiksi erilaisille hoivavakuutuksille. Keskustelu vanhushoivan ja sen rahoituksen tulevaisuudesta on ollut välttämätöntä, mutta nyt on aika siirtyä sanoista tekoihin. Tarvitsemme päätöksiä ja konkreettisia tekoja, jotta vanhushoivan tulevaisuus voidaan turvata.

Kirjoitus on julkaistu myös Kauppalehden Debatti-palstalla.