Tämän väitteen olen kuullut usein. En ole aiemmin päässyt oikein perille teesin sisällöstä. Nyt näyttää siltä, että alan pikkuhiljaa ymmärtää tämän ajatuksen taustan. Mihin ajatus perustuu ja mitä huomioita siitä on tehtävä?
Siteeraan alkuun tuoretta teosta Elina Lepomäeltä (s. 417-418):
”(ETK:n laskelman mukaan)…1940-luvulla syntynyt henkilö saa maksamilleen työeläkemaksuille viiden prosentin reaalituoton ja 1970-luvulla syntynyt saa kahden prosentin reaalituoton. Kuulostaa jo tuollaisenaan aika eriarvoistavalta, mutta monen saattaa olla vaikea hahmottaa, mitä se käytännössä tarkoittaa. Sinänsä tuskin kellekään on yllätys, että 1940-luvulla syntyneen eläke on sitä nuorempia sukupolvia parempi, sillä hänen työuransa aikana työeläkemaksut olivat nykyistä pienemmät.
Mikä on todellinen sijoitustuotto, jonka järjestelmä tuottaa siihen maksetuille eläkemaksuille? Oletetaan vuonna 1972 syntynyt henkilö, joka siirtyy työelämään vuonna 1997 ja eläkkeelle vuonna 2037. Ensimmäisen 20 vuoden sijoitustuotto on tiedossa; se on Telan mukaan ollut reaalisesti keskimäärin 4,3 %. Seuraavaksi 20 vuodeksi Eläketurvakeskus ennustaa 3,5 % reaalituottoa. 1970-luvulla syntyneen eläkemaksuille saatavasta reaalisesta sijoitustuotosta palautetaan edunsaajalle siis vain reilut 2 % nykytiedon mukaan. Nopealla laskelmalla edunsaajan tappio on 40 vuoden aikana noin 30 %, eli hänelle palautuu eurosta tämän päivän rahana 70 senttiä, loput menevät tulonjakoon.”
Itse laskelma vaikuttaa sinänsä numerojen perusteella oikealta. Pelkään pahaa, että kuulostan oppimestarimaiselta lähtiessäni niiden taustaa katselemaan. Vaaraa on melkeinpä kummalla puolella tahansa: Yhdeltä puolelta asia voi näyttää yksinkertaisen asian piilottamiselta kiemuraisen teorian taakse. Yrittäessäni yksinkertaistaa tiedän toiselta puolelta kuulevani, että kaikkia yksityiskohtia ei ole riittävällä tarkkuudella otettu huomioon. Mutta on kuitenkin syytä katsella lukuja hieman tarkemmin.
Tällä hetkellä keskimääräinen TyEL-maksu on 24,4 prosenttia sisältäen työnantajan ja työntekijän osuuden. Maksu jakautuu osiin, joilla on eri käyttötarkoitus. Valtaosa maksusta eli keskimäärin 19,8 prosenttiyksikköä on nimeltään maksun tasausosaa. Tämä tasausosa käytetään tällä hetkellä maksettaviin eläkkeisiin. Tasausosasta ei synny rahastoa eli säästöä tulevan eläkkeen varalle.
Maksusta 3,5 prosenttiyksikköä on vanhuuseläkeosaa. Se rahastoituu kunkin työntekijän osalta tulevaisuuden varalle. Työeläkejärjestelmään rahastoituu myös muita eriä ja sijoitusten tuottoja. Ehkä kuitenkin on riittävää sanoa, että vain pieni osa maksusta rahastoituu tulevaisuuden varalle.
Kun Tela kertoo toteutuneista reaalituotoista, se puhuu tuolle rahastoituneelle osalle saatavasta tuotosta. Samoin kun ETK ennusteissaan olettaa tulevaa reaalituottoa, tämä koskee ainoastaan rahastoille saatavaa tuottoa. Ennusteissa tämä on tärkeää ottaa huomioon, sillä asia vaikuttaa tulevien rahastojen määrään ja sitä kautta tarpeeseen periä tulevaisuudessa työeläkemaksua.
Siteeraamassani Lepomäen tekstissä puhutaan erikseen siitä, mitä ETK:n laskelmissa ennustetaan eri aikoina syntyneiden henkilöiden saavan maksuilleen tuottoja. Täältä saadaan toteamus, että 1970-luvulla syntynyt henkilö saa kahden prosentin reaalituoton maksuilleen.
Johtopäätösten osalta on siis syytä huomata, että nykyisen eläkejärjestelmän maailmassa puhutaan kahdesta täysin erillisestä asiasta. Työeläkejärjestelmä on vain osittain rahastoiva järjestelmä ja suuri osa siitä on jakojärjestelmää. Eläkejärjestelmä ei saa koko työeläkemaksulle markkinoilta sitaatissa mainittua 4,3/3,5 prosentin reaalituottoa. Tämä tuotto saadaan vain pienelle rahastoidulle osalle maksua.
1970-luvulla syntyneen osalta valtaosa maksusta käytetään nyt maksussa oleviin eläkkeisiin. Samaten 1970-luvulla syntynyt tulee tulevaisuudessa saamaan eläkkeen, joka koostuu suuremmalta osalta muiden maksuista kerätyistä varoista. Tämän lisäksi tulee myös eläkettä omalta osalta ja muuten rahastoituneesta määrästä, jolle siis saadaan tai toivotaan saatavan tuo 4,3/3,5 prosentin reaalituotto.
Voitaneen sanoa, että Lepomäen johtopäätös olisi oikein, jos
- koko työeläkemaksu kunkin työntekijän osalta rahastoitaisiin odottamaan maksua tulevana eläkkeenä, ja
- koko tälle määrälle saataisiin mainittu reaalituotto.
Ensimmäinen seikka merkitsisi työeläkejärjestelmän muuttamista niin sanotusti täysin rahastoivaksi järjestelmäksi. Tämä kuulostaisi ehkä sinällään mahdolliselta ja jopa tavoiteltavalta mallilta. On kuitenkin syytä huomata, että siirtymävaihe täysin rahastoivaan järjestelmään olisi huomattavan raskas tämän hetken aktiivi-iässä olevien työntekijöiden osalta.
Ajatuksena nimittäin varmaankin olisi, että myös nyt maksussa olevista eläkkeistä samoin kuin tähän mennessä karttuneista tulevista eläkkeistä pidettäisiin huolta. Käytännössä nykyinen sukupolvi joutuisi maksamaan kaksinkertaiset eläkemaksut, sekä omansa että edellisen sukupolven. Itse maksetuille rahastoituville eläkemaksuille saattaisi saada hyvän tuoton, mutta jälleen koko eläkemaksulle (sisältäen siis edellisen sukupolven) tuleva reaalituotto taitaisi olla negatiivinen. Jopa 70 senttiä saattaisi kuulostaa hyvältä diililtä.
Toinen oletus olisi, että koko määrälle saataisiin hyvä reaalituotto. Asiasta on luonnollisesti vaikea esittää mitään kovinkaan varmoja johtopäätöksiä. Kaksi huomiota on kuitenkin paikallaan.
Ensinnäkin kansantalouden säästämisaste nousisi huomattavasti. Tämä lisäisi rahan tarjontaa, jonka kai tulisi merkitä pääoman hinnan laskua. Voidaan kuitenkin ohittaa tämä arviolla, että rahoja ei sijoitettaisi Suomen kansantalouteen vaan ulkomaille. Suhteessa kansainvälisiin markkinoihin meidän säästämisasteemme nousu olisi hyttysen pissaan verrattava tekijä, joten tuottojen säilyminen olisi mahdollista.
Säästämisasteen nousun toinen piirre olisi, että kohonneet työeläkemaksut olisivat poissa tämän hetken kulutuksesta. Tällä olisi merkityksensä kotimarkkinoiden menestyksen osalta. Olisi oman analyysinsa arvoista miettiä säästämisasteen nousun vaikutusta kansantalouden kasvulukuihin.
Toinen huomio liittyy siihen, että tuossa täyden rahastoinnin mallissa ajatuksena olisi todennäköisesti yksilöllinen sijoittaminen. Nykyjärjestelmän sijoitustuotot on saatu ammattimaisella koneistolla ja niiden hyödyt on jaettu tasaisesti kaikille – mahdollistamaan eläkkeiden tason ja pitämään eläkemaksut kurissa. Yksilöllisessä sijoittamisessa monet voisivat saada nykytilaa parempia tuottoja ja toiset jäisivät heikompaan tilanteeseen. Olisi syytä miettiä, miten suhtauduttaisiin niihin, joiden sijoitukset epäonnistuvat täysin. Samalla voidaan toki ajatella, että yksilöllinen sijoittaminen toisi kansantalouteen lisää dynamiikkaa. Edelleen ihmiset näkisivät säästönsä suoraan ilman tarvetta kierrättää niitä sosiaaliturvajärjestelmän kautta.
Muutamia pohdintoja loppuun vielä vanhempien ikäluokkien hyvistä reaalituotoista ja vakuutusominaisuudesta. Lepomäki siteeraa ETK:n tulosta, jonka mukaan 1940-luvulla syntyneet saavat maksuilleen korkean reaalituoton. Tämä ominaisuus ei kuitenkaan synny hyvistä sijoitustuotoista vaan järjestelmän voimaantulosta. Niin sanottuina vanhoina hyvinä aikoina järjestelmän alkutaipaleella sijoitustuotot olivat usein reaalisesti negatiivisia. Vanhempien ikäluokkien maksurasitus oli kuitenkin, kuten Lepomäki toteaa, nykysukupolvia huomattavasti alempaa. Eläkkeitä kuitenkin karttui ja eläkeoikeutta syntyi myös TEL:n alkua edeltävistä työskentelyajoista. Korkea reaalituotto selittyy tällä – ei sijoitustuotoilla.
Työeläkejärjestelmälle tärkeää on sen vakuutusominaisuus. Muun ohella tämä tarkoittaa sitä, että vanhuuseläkkeen lisäksi maksetaan työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeitä. Tällainen piirre olisi tarpeen myös siirryttäessä täyteen rahastointiin yksilöllisen eläketilin muodossa. Tämä pienentäisi oman eläketilin reaalituottoja. Realistista on olettaa, että ainakin prosenttiyksikön verran tuotosta joudutaan luopumaan.
Ehkäpä yksilöllinen eläkesäästämisen malli yhdistettynä perustiliin kannustaisi monia. Ehkäpä se olisi myös joustava ja soveltuisi nykymaailmaan. Kenties yksilölliseen eläkesäästämiseen vievää uudistusta voisi Lepomäen tapaan kuvata nykyajan torpparilaiksi, jossa jokainen tulisi omasta hyvinvoinnistaan nykyistä vastuullisemmaksi. Ennen kaikkea taustalla näyttää olevan ajatus siitä, että olisi parempi antaa yksilölle enemmän päätösvaltaa rahoistaan. Ehkä se korostaisi kansankapitalismia, ehkä se olisi myös paremmin sitouttamassa meidät elinkeinoelämän menestykseen.
Toisaalta muutos olisi suuri nykyiseen verrattuna. Nykyinen järjestelmä tähtää nimenomaan eläketurvaan ja siihen, että kaikille tulee kohtuullisesti kulutustason säilyttävä turva. Nykyiseen eläkejärjestelmään on myös liitetty vahva vakuutusominaisuus työkyvyttömyys- ja perhe-eläkkeineen.
Kokonaisuudessa on varmasti kysymys arvovalinnasta. Itse muistan joskus aikanaan työnnellessäni räntäsateessa itkevää lasta kohti päivähoitoa ajatelleeni, että onneksi minun ei sentään tarvitse eläketilini sijoitustuotosta huolehtia. Mutta murheensa kullakin.