Tulipa paljon puhutusta soteuudistuksesta millainen tahansa, emme pysty tulevaisuudessa vastaamaan nykyisistä julkisista palvelulupauksista pelkästään julkisten varojen turvin. Jotta niukkenevien resurssien ja kasvavan tarpeen yhtälö voidaan ratkaista, tarvitsemme avuksi yksityisen varallisuuden hyödyntämistä. Yksityisellä varallisuudella voidaan täydentää julkisia palvelulupauksia ja kasvattaa hyvinvointipalvelujen kokonaisrahoitusta.
Suomalaiset yksityistaloudet ovat tällä hetkellä vauraampia kuin koskaan. Tilastokeskuksen tuoreimman varallisuustutkimuksen mukaan suomalaiset ovat varakkaimmillaan 55–74-vuoden iässä. Silloin erilaista varallisuutta on keskimäärin lähes 275 000 euroa kotitaloutta kohti ja velkaa vain vähän. Suurimman osan varallisuudesta muodostaa omistusasunto. Moni vanhus elää kuitenkin vaatimattomasti säästääkseen omaisuuttaan perinnöksi. Vuosittain sukupolvelta toiselle siirtyy noin 4–6 miljardin euron verran omaisuutta.
Ei ole mitään järkeä olla rikkaimmillaan kuolinpäivän aamuna. Käärinliinoissa ei ole taskuja. Halu jättää perintöä elää kuitenkin vahvana erityisesti sota-ajan nähneessä sukupolvessa. On ymmärrettävää, että monet köyhässä Suomessa eläneet ikäihmiset haluavat avustaa lapsiaan opiskeluissa ja asunnon hankkimisessa. Asia näyttäytyy kuitenkin eri valossa, kun huomioidaan, että tavallisimmissa perimystilanteissa rintaperillisetkin lähentelevät jo eläkeikää. Heidän lapsensa eli parhaassa työntekoiässä olevat lapsenlapsensakin ovat jo keski-ikäisiä. Tarvitsevatko he todella vaarien ja mummujen varoja?
Helsingin yliopiston siviilioikeuden professori Urpo Kangas on heittänyt ajatuksen, että myös Suomessa aikuiset lapset pitäisi velvoittaa elättämään omat vanhempansa silloin, kun nämä ovat köyhiä. Kangas toteaa, että kyse olisi käänteisesti samasta asiasta kuin vanhempien suoraan laista tuleva elatusvelvollisuus suhteessa alaikäisiin lapsiinsa ja puolisoonsa.
Monissa Euroopan maissa tällainen lasten elatusvelvollisuus vanhempia kohtaan on yleinen lakiin perustuva velvollisuus. Velvollisuus on viimesijainen. Se realisoituu vain silloin, jos vanhemmat eivät itse kykene itseään elättämään ja lapsella on elatuskykyä.
Professori Kankaan ehdotus on mielenkiintoinen, mutta en siitä innostu. Ensinnäkin tässä ehdotuksessa jää huomiotta, että entistä suurempi osa tulevista seniori-ikäisistä on sinkkuja, joilla ei ole tarjolla tällaista mahdollisuutta perheen antamaan turvaan. Ehkä suurempi pointti liittyy kuitenkin siihen, että vapaaehtoisuus on aina pakkoa parempi, kun on kyse ihmisen omalla työllään, yrittämisellään ja säästämisellään hankkimista varoista.
Yhteiskunnan tulisi kannustaa omaan vastuuseen ja vapaaehtoiseen huolenpitoon omista läheisistä. Siksi elämän ehtoopuolen rahoitushaasteita pitää helpottaa vapaaehtoisin järjestelyin. Maksukykyisille kansalaisille olisi perusteltua rakentaa vapaaehtoisia malleja, joiden avulla he voisivat itse kantaa enemmän vastuuta sekä eläketurvastaan että hoivapalveluistaan. Muun muassa lisäeläkesäästämisen tulisi olla nykyistä helpompaa ja houkuttelevampaa.
Oman vastuun ottaminen tulisi mahdollistaa myös sellaiselle henkilölle, joka ei syystä tai toisesta ole tullut säästäneeksi vanhuuden varalle pitkäaikaisesti etukäteen. Erinomainen lisä elinkaaren järkevään taloudenhallintaan olisi saada Suomessakin markkinoille niin sanotut kertamaksuiset eläkevakuutussopimukset. Niissä vakuutusmaksun voisi maksaa realisoimalla sopivasti varallisuutta ja saada tällä tavalla lakisääteiden eläkkeen päälle täydentävää lisäturvaa joko määräaikaisesti tai eliniäksi.
Terveydenhuollon ja hoivan julkista palvelulupausta täydentäviä palveluja, jotka on hankittu omalla työllä ansaitulla varallisuudella, ei tule nähdä eriarvoisuutena.
Julkinen rahoitus kattaa Suomessa kuitenkin vain noin 75 % terveydenhuollon kustannuksista. Suuri osa epämuodollista, yksityistä terveydenhoitoa – esimerkiksi läheisten antamaa hoivaa, jota annetaan ilman virallista omaishoitajastatusta ja yhteiskunnan tukia – jää kokonaan tilastoitumatta.
Yhteiskunnan kannalta on järkevää kannustaa kansalaisten omaehtoista säästämistä ja muuta varautumista pitkään ikään. Julkisen talouden näkökulmasta on hyödyllistä kannustaa kansalaisia siirtämään omia tulojaan aikaan, jolloin palvelujen tarve on suurin. Riittävä senioriajan taloudellinen turva, jolla voi hankkia julkista turvaa täydentäviä palveluja, parantaa julkisen talouden kestävyyttä. Se varmistaa myös suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan säilymisen myös tuleville sukupolville.
Kirjoitus on julkaistu Taloustaidon blogissa.