Valtion piikki ei vanhushoivassa veny, siksi tarvitaan yhteiset linjaukset julkisen rahan käyttöön

Suomalainen hoivajärjestelmä natisee liitoksistaan. Erityisesti yli 85-vuotiaiden määrän kasvu ja julkisen talouden paineet ovat yhtälö, joka ei ratkea kestävästi pelkillä vuosittaisilla säästöbudjeteilla.

Jo tälläkin hetkellä haasteita on sekä hoivaan pääsyssä että hoivan rahoituksessa. Kotihoitoa tulisi lisätä sekä monipuolistaa, ja tarve ympärivuorokautiseen hoivaan kasvaa. Vanhusten hoivaa pitkitetään säästöjen toivossa niin paljon, että kotihoidossa on monesti kyse enää saattohoidosta, selviää Etelä-Suomen aluehallintoviraston selvityksestä.

Nykytila ei voi jatkua, vaan ratkaisuja on tehtävä pitkäjänteisesti. Välimeren maissa aikuiset lapset kantavat vastuun ikääntyvien vanhempiensa hoivasta, mutta nyky-Suomeen tämä malli ei enää istu.

Hyvinvointialueiden ongelmia voi lievittää lisäämällä niiden rahoitusta, mutta nykyisessä taloustilanteessa tämäkään ei ole realistinen ratkaisu. Sitä paitsi kaikki ongelmat eivät ratkea rahallakaan. Tarvitaan kestäviä ja vaikuttavia linjauksia siitä, millaista palvelua ja hoivaa verovaroin kustannetaan nyt ja tulevaisuudessa.

Palvelulupauksen, palvelulinjauksen tai palveluvalikoiman määrittelyn – miksi ikinä sitä haluaakaan kutsua – tulee olla läpinäkyvä, selkeä ja tasapuolistaa hoivan tasoa asuinpaikasta riippumatta. Kun verovaroin kustannettava taso on tiedossa, hyvinvointialueiden on helpompi arvioida kustannuksia ja johtaa palvelutuotantoa. Myös asiakkaan palvelusuunnitelman toteutusta helpottaa tieto, mihin asti tarpeisiin vastataan julkisesti.

Tällä hetkellä julkista hoivaa on mahdollista täydentää – tai vaikka hankkia kokonaan yksityiseltä sektorilta – jos taskut ovat riittävän syvät.

Hoivan täydentäminen ei voi jäädä ai­noastaan varakkaiden yksinoikeudeksi. Jotta yhä useamman olisi mahdollista käyttää omaisuuttaan hoivansa täydentäjänä, pitäisi siihen pystyä varautumaan hyvissä ajoin jo työuran aikana esimerkiksi vakuuttamalla, säästämällä tai sijoittamalla.

Varautumiseen ei tarvita huipputuloja tai suurta perintöä, vaan tieto siitä, mistä kaikesta hyvinvointiyhteiskunta huolehtii ja mistä ei.

======
Jo nyt hoivaa voi täydentää, jos taskut ovat riittävän syvät.
Se ei kuitenkaan saa jäädä ainoastaan
varakkaiden yksinoikeudeksi.
======

Viime aikoina on keskusteltu siitä, pitäisikö varallisuus ottaa nykyistä laajemmin huomioon julkisissa hoivamaksuissa. Vaikka yksityistä varallisuutta tarvitaan julkisen rinnalle, ei sen pakkolunastus hoivamaksuihin ole oikea ratkaisu.

Jos varallisuus huomioitaisiin nykyistä vahvemmin hoivamaksuissa, se heikentäisi veronmaksu- ja säästämishalukkuutta sekä kannustaisi siirtämään varallisuutta nykyistä enemmän lasten nimiin tai muuten hoivamaksujen ulottumattomiin.

Lisäksi se olisi käytännössä vaikeaa, koska suurin osa iäkkäiden varallisuudesta on kiinni omassa asunnossa. Varallisuuden käytön hoivaan on perustuttava vapaaehtoisuuteen, ei pakkoon.

Jos haluamme turvata laadukkaan ja oikea-aikaisen hoivan tasa-arvoisesti kaikille, meidän on linjattava avoimesti, mitä palveluja yhteiskunta takaa.

Tällöin muu julkinen tuki pystytään kohdentamaan palvelusete­lien ja veroratkaisujen avulla sitä tarvitseville ja rakentamaan kannustimia, joilla ihmiset voivat täydentää vapaaehtoisesti julkista hoivaa omalla varallisuudellaan.

Mitä selkeämmin julkinen hoivavastuu on linjattu, sitä paremmin kansalaiset myös pystyvät ottamaan ennakoivasti ja ehkäisevästi vastuuta hyvinvoinnistaan – ja sitä paremmin meillä menee koko kansanta­loudessa. 

Arno Ahosniemi on Finanssiala ry:n toimitusjohtaja ja Elli Aaltonen Kelan entinen pääjohtaja, yhteiskuntatieteiden tohtori ja sosiaalipolitiikan dosentti.

Kirjoitus on julkaistu Suomen Kuvalehdessä 4.2.2026