Osana EU:n pankkiunionia on yritetty rakentaa myös euromaiden yhteistä talletussuojajärjestelmää. Suomi ja Suomen pankkiala eivät ole olleet tästä innostuneita. Eurooppalaista yhteistä talletussuojaa perustellaan usein tallettajien suojaamisella ja tartuntariskin ehkäisemisellä. Sinänsä paikkansa pitävä perustelu oikoo turhaan mutkia, sillä pankkien vakavaraisuus- ja kriisinratkaisulainsäädäntö on monimutkainen kehikko.
Tallettajien suoja on jo olemassa, kun vakavaraisuus- ja kriisinratkaisulainsäädäntö yhdistetään kansalliseen talletussuojaan. Usein yhteistä talletussuojaa kannattavat ovat niitä, joiden mailla tai organisaatioilla ei ole kyseisen järjestelmän rakentamisessa mitään menetettävää tai joilla on jopa jotain saatavaa.
Palataan väitteeseen, että pankkiunionin laajuista yhteistä talletussuojaa tarvitaan. Ideaalimaailmassa tämä ehkä pitäisikin paikkansa. Talletussuojarahaston tehtävä on pankin kaaduttua maksaa tallettajille heidän tileillään olleita varoja ja sen jälkeen periä vastaavat summat pankin konkurssipesältä. Näin nykyisen kansallisenkin talletussuojarahaston on tarkoitus toimia. Yhteinen eurooppalainen talletussuojarahasto olisi kooltaan suurempi kuin kansallinen. Myös talletussuojamaksuja maksavien pankkien joukko olisi suurempi. Siten järjestelmä olisi toimintakykyisempi. Kuten sanottu, tämä väite toimii ideaalimaailmassa.
Valitettavasti olemme hyvin kaukana ideaalista. Euroopassa on suuri määrä pankkeja, usein pieniä, jotka ovat huonossa kunnossa ja siten alttiita tappioille. Pankit ovat kyenneet korjaamaan osan ongelmistaan, mutta vain osan. Nämä pankit olisivatkin konkurssitilanteessa todennäköisesti ensimmäisenä käsi ojossa yhteisen rahaston suuntaan. Hyvin suurena riskinä on, että pankkien konkurssipesissä ei olisi varoja, joilla talletussuojakorvaukset saataisiin maksettua rahastolle takaisin.
Yhteisessä talletussuojassa on loppujen lopuksi kyse siitä, että edellä mainittujen heikkojen pankkien tallettajien tappioille tarvitaan konkurssitilanteessa jokin muu maksumies kuin kotivaltio ja sen pankit. Näin maksajiksi tulisivat muiden maiden pankit ja niiden asiakkaat – myös suomalaiset. Suomalaisen finanssialan mielestä eri maiden pankkien ongelmat on siivottava, ennen kuin yhteisvastuuseen perustuva yhteinen talletussuoja voidaan ottaa käyttöön. Lisäksi on pidettävä huoli siitä, että talletussuojarahasto on vain väliaikainen rahoittaja. Sen tulee saada pankin konkurssipesästä rahat takaisin.
Jos nykyongelmia ei korjata, yhteisestä talletussuojarahastosta maksettaisiin hyvin suurella todennäköisyydellä korvauksia jo valmiiksi heikkojen pankkien tallettajille. Tämä ei olisi reilu lähtökohta.
”Pankit maksavat, mitä sitten? Kerätään niiltä vain lisää maksuja”, saattaa joku hyvin ajatella. Pankkitoiminta ei kuitenkaan tapahdu tyhjiössä. Pankkien on kerättävä jostain varat rahastomaksuihin. Viime kädessä asiakkaat, eli kansalaiset ja yritykset, yleensä maksavat kasvaneet kulut korkeampina korkoina tai palvelumaksuina. Jos näitä ei esimerkiksi kilpailutilanteen takia saada perittyä, voi toisaalta käydä niin, että pankkien tuloksentekokyky heikkenee maksujen verran. Tämä tarkoittaa laajemmassa kuvassa alentuneita verotuloja valtiolle ja sitä kautta vähemmän rahoitusta yhteiskunnan palveluihin. Myös pankkien riskinsietokyky heikkenee, jos tuloksentekokyky laskee. Tavallisesti mahdollisia luottotappioita maksetaan tulorahoituksella eli tuloksentekokyvyllä. Mitä alhaisempi tuloksentekokyky, sitä vähemmän tappionkantokykyä.
Talletussuoja ja talletussuojarahasto ovat erittäin tärkeitä ja kannatettavia asioita. Kysymys onkin, millainen talletussuoja. Vastaus on helppo: sellainen, josta korvauksia tarvittaessa saa ja joka toimii korvauksia jaettaessa reilusti. Suomi on toiminut EU-neuvotteluissa tähän asti oikeansuuntaisesti vaatimalla riskien vähentämistä ennen kuin voidaan alkaa puhua riskien jakamisesta. Niin kauan kuin riskien vähentäminen on kesken, nykyinen kansallisiin talletussuojajärjestelmiin perustuva malli on suomalaisille hyvä valinta.
Jäikö kysyttävää?
|Aiheen asiantuntijat
