Rakennammeko imperiumia vai etsimmekö ratkaisuja? – pankkiunionin kantava periaate sijoittajan vastuusta uhkaa kadota

Eurooppalaiset viranomaiset pyrkivät kuumeisesti rakentamaan pankkiunionin kolmatta pilaria eli yhteistä talletussuojaa. Miksi kuumeisesti? Miksi asiaa ei vain viedä loppuun? Pankkiunionin loppuunsaattamisen vastustajia näyttää olevan hyvin vähän, ja kaikki tuntuvat haluavan loppuunsaattamista. Mistä kenkä siis puristaa?

Pankkiunionikeskusteluissa on noussut esiin keino, jota nyt tunnutaan ajavan ainoana viisasten kivenä: talletussuojalle kaavaillaan pankkiunionitason keskusrahastoa, ja tappioita jaetaan sen kautta ulkopuolisille toimijoille eli muille kuin kaatumassa olevaan pankkiin sijoittaneille.

Mitä tapahtui sijoittajanvastuulle? Onko pankkiunionin niin kutsuttua kolmatta pilaria eli yhteistä talletussuojaa järkevää kannattaa, jos esitettävät vaihtoehdot vesittävät koko pankkiunionin ydinajatuksen?

Finanssiala ry (FA) on perehtynyt huolella esille nostettuihin ehdotuksiin eikä pidä niitä onnistuineina. FA kannattaa edelleen yhteisen talletussuojan toteuttamista niin, että tappioista vastaavat kaatuvaan pankkiin sijoittaneet, kuten tarkoitus pankkiunioniin mentäessä oli. Alkuperäisistä periaatteista ei tarvitse eikä pidä luopua.

======
Töpseli irti pankin hengityskoneesta?
======

Pankit eroavat muista yrityksistä siten, että pankin toiminnan tulisi säännösten mukaan loppua jo hyvissä ajoin ennen kuin velkojen määrä ylittää varat eikä vasta sitten, kun oma pääoma on syöty. Tämä on myös avain ratkaisuun.

Tappiokierre katkaistaan lopettamalla pankin toiminta vielä, kun taseessa on enemmän varoja kuin velkoja. Kaatuneen pankin omaisuus myydään ja talletukset maksetaan näin saaduilla varoilla. Tämä onnistuu , jos hanketta ei vesitetä esimerkiksi liudentamalla suojattujen talletusten nykyisin nauttimaa suojaa. Liudentumiseen johtavia esityksiä on nimittäin nyt neuvottelupöydällä, ja FA vastustaa niitä. Järjestelmän toimivuuden turvaamiseksi talletussuoja tulisi säilyttää sellaisena kuin se tällä hetkellä on.

Toimiva malli edellyttää viranomaisilta hereillä oloa ja halukkuutta toimia: kykyä ja halua vetää töpseli irti elottoman pankin hengityskoneesta. Viranomaisia pitäisi kannustaa toimimaan ajoissa säätämällä, että pankin kotivaltio maksaa viranomaisten passiivisuudesta mahdollisesti aiheutuvat tappiot talletussuojarahastolle. Tappioiden korvaamista ei pitäisi tulla, jos viranomainen vain on hereillä ja toimii nopeasti ja tehokkaasti. Tällaista vaatimusta ei ehkä komissiossa haluta, mahdollisesti ei kriisimaiden viranomaisissakaan. Haluttomuus toimia ajoissa ei kuitenkaan voi olla muiden maiden pankkien ja veronmaksajien ongelma.

======
Järjestelmä on edelleen toteutettavissa niin,
että tappioista vastaavat kaatuvaan pankkiin sijoittaneet,
kuten tarkoitus pankkiunioniin mentäessä oli.
======

Pankit ottavat toiminnassaan riskiä saadakseen tuottoa niille, jotka ovat pankkiin sijoittaneet. Tällöin sijoittajien tulisi kantaa myös vastuu. Nyt kuitenkin ajetaan mallia, jonka mukaan muiden tahojen – pahimmassa tapauksessa jäsenmaiden veronmaksajien – tulisi maksaa viulut, kun riskinotto meneekin pieleen.

Näyttää siltä, että pankkien ja niiden kotivaltion kohtalonyhteyttä ei enää edes yritetä aidosti purkaa. Sen sijaan velkavastuu-unionia yritetään työntää euroalueelle myös pankkiunionin ja sen sääntelyn kautta. Sääntelyn kehityssuunta on täysin päinvastainen kuin pankkiunionin alkuperäinen tarkoitus ja tavoite.

Pankkiunionin yksi peruskivistä on, että pankkikriisien kustannukset on ensisijaisesti katettava pankkien omistajien ja velkojien kukkarosta. Nykysuunnitelmissa tappioita kierrätetään epäsuorasti EU-maiden veronmaksajien kannettavaksi: käytetään markkinamekanismia hyväksi ja pulveroidaan tappiot muiden jäsenvaltioiden pankkeihin ja sitä kautta niiden talouksiin. Tappioriski ei tällä tavoin katoa mihinkään. Se vain siirtyy ulkopuolisten kannettavaksi. Tätä kehitystä Suomen valtiovarainministeriö on perustellusti EU-keskusteluissa vastustanut.

======
Suomi on ansiokkaasti vastustanut EU-keskusteluissa
kehitystä, joka johtaa tappioiden jakamiseen EU-maiden kesken.
======

Yksi pankkiunionin loppuunsaattamisen edellytyksistä on riskien vähentäminen. Se on ollut hidasta ja ongelmamaiden talousuudistukset vielä hitaampia. Vahingot ovat jo tapahtuneet, ja nyt niiden kattamiseksi kerätään rahaa ja etsitään tahoja, joilla rahaa vielä on. Niitä näyttäisivät olevan järjestelmässä parhaiten pärjäävien maiden pankit ja lopulta veronmaksajat.

Kokonaan oma kysymyksensä on koko EU:n laajuisen pankkikriisien ratkaisujärjestelmän järkevyys. EU-mailla on jo nyt toimivia kansallisia kriisinratkaisujärjestelmiä, joilla pankkien kriisejä on todistetusti hoidettu tehokkaasti. Joissain EU-maissa nyt odotetaankin, korvataanko nämä toimivat järjestelmät tehottomammalla eurooppalaisella järjestelmällä. Vaihdetaanko toimiva pyörä rikkinäiseen?

Malli, jota nyt voimalla viedään mm. komission toimesta eteenpäin, ei täytä EU-perustamissopimuksen mukaista suhteellisuusperiaatetta eikä toissijaisuusperiaatetta.

======
Asiat tulee ratkaista EU-tasolla vain, jos ne
pystytään hoitamaan siellä
tehokkaammin kuin jäsenvaltioissa.
======

Sijoittajanvastuu toteutuu jo monissa jäsenmaissa. EU-sääntöjen mukaan pitäisi esittää näyttöä, että yhteinen talletussuoja jotenkin parantaa nykytilannetta. Nyt on vaarana, että käy ehkä päinvastoin.

Ollaanko rakentamassa veronmaksajien rahoja säästävää pankkiunionin kolmatta pilaria? Vai ollaanko rakentamassa hienolta näyttävää imperiumia hinnalla millä hyvänsä? Onko Suomella rohkeutta olla kuluneen vertauskuvan pikkupoika, joka viimein huutaa, että keisarillahan ei ole vaatteita?

Jäikö kysyttävää?

|

Aiheen asiantuntijat

Taloudellinen sääntely

Olli Salmi

Johtava lakimies

Pankkien vakavaraisuus, kriisinratkaisu